Takaisin etusivulle
Jukka Paaso 15.8.2001
RAJAT JA RAJANYLITYKSET
(Kirjoitus julkaistu Arkkitehti-lehdessä, 2001)
Taide on pyrkinyt jo vuosikymmenien ajan ulos galleriasta. Ensin varovaisesti,
sitten rohkeammin. Nykyisin taide on jo enemmän ulkona kuin sisällä.
Ja ulos se aikoo myös jäädä. Onko siitä tullut
myös kilpailija arkkitehdeille? Onko ympäristötaiteesta
tullut anonyymin nykyarkkitehtuurin kaunistaja ja ruman miljöön
tervetullut paikkaaja? Onko tässä kehityksessä merkki
tiestä kohti jotain korkeampaa inhimillistä astetta?
Maalaus- ja kuvanveistotaiteen väliset rajat on usein lähes
häivytetty. Taitelijat ovat ryhtyneet hyödyntämään
myös arkkitehtuurin ilmaisukeinoja. Taiteen tekemisen uudet muodot
ja tekniikat (tietokoneen käyttö jne.) hämmensivät
aluksi mutta nykyisin noihin ilmiöihin ei kiinnitetä juuri
edes huomiota. Uusia tyylejä saa tulla taiteessa ja arkkitehtuurissa
tulvimalla.
Kaupunkitilaan sijoitettu ympäristötaide kilpailee huomiosta
talojen kanssa ja antaa perinteisiin paikkoihin uusia merkityksiä.
Ihmiset suhtautuvat kuitenkin niihin usein hyvin erilaisilla tavoilla
- ihastuen tai vihastuen.
En ymmärrä!
Valtaosa kansalaisista ajattelee, että heidän on vaikea tajuta
abstraktia taideilmaisua. Vanhaan pääkeskustaan ja uudehkoon
kerrostalolähiöön sijoitettu ympäristötaide
saa eri ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Keskustassa siedetään
enemmän kuin lähiössä erilaisuutta. Lähiön
työttömät ja syrjäytyneet saattavat tuntea jopa
vihaa abstrakteja taideteoksia kohtaa ja ne joutuvat helposti ilkivallan
kohteeksi. Niihin suhtaudutaan usein yhtä torjuvasti kuin maahanmuuttajiin.
Pari esimerkkiä.
Turussa on toteutettu ”Turku - Eurooppalainen kuvanveistokaupunki”-
nimistä ympäristötaideprojektia. Teosten tekijät
ovat kansainvälisesti tunnettuja taitelijoita. Paikalliset taitelijat
ajettiin kovaan kilpailutilanteeseen ja lopputuloksena oli aluksi verisiä
riitoja.
Eräs teoksista, ”Taivaan vankkurit”- niminen ympäristötaideteos
koostuu suorakaiteen muotoisesta sinisestä lasikuitulevystä.
Levyn nurkissa on jalustana lentokoneen kumipyörät. Taivas
heijastuu levyn kiiltävään peilimäiseen pintaan.
Abstrakti teos sijoitettiin valtion virastotalon eteen kaltevalle nurmikolle
(puistoon).
Eräänä yönä levyn yläreunaan oli kiinnitetty
salaa kauniisti muotoiltu iso puinen väritetty kirves. Sen tekijäksi
paljastui myöhemmin itseoppinut taiteilija Pepe Gonzales. Teos
sai nyt kokonaan uusia merkityksiä. Nyt teos viittasi enemmänkin
leipälautaan kuin taivasyhteyden korostamiseen. Teos muuttui hetkessä
tajuttavaksi. Ihmiset kerääntyivät aamupäivällä
joukolla teoksen ympärille tyytyväisesti hymyillen. Taiteen
asiantuntijat pitivät kirveen lisäämistä teokseen
mauttomuuden osoituksena. ”Iskun” tekijä käytti
myöhemmin samaa iskustrategiaa useissa vastaavissa yhteyksissä
provosoidakseen abstraktien ympäristötaideteosten asettamista
julkisen kaupunkitilaan. Ja taiteilijan suosio kasvoi kasvamistaan tietyissä
kansalaispiireissä.
Perinteisessä taiteessa ateljee on eräänlainen synnytyslaitos
ja teos galleriassa on kuin kultaharkko kassakaapissa. Teos ulkona julkisessa
tilassa on sitä vastoin alttiina mille tahansa, graffiteille ja
Pepe Gonzalesin performanssi-iskuille: yhden teos iskee toista teosta.
Tämäntyyppisen uuden taiteen tehtävä ei ole rahastaa
vaan herättää, rikkoa rajoja ja ottaa vuorovaikutteisesti
kantaa. Lopputulosta tärkeämpi on kaikille avoin systeemi,
prosessi, tapahtuma, toiminta. Ammattikuntien omahyväiselle linnoittautumiselle
haluttaisiin tehdä stoppi.
Turussa sijaitsevaan 10 000:n asukaan Runosmäen lähiöön
on sijoitettu lähiöuudistukseen liittyen muutamiin paikkoihin
uusia abstrakteja ympäristöelementtejä. Ne ovat herättäneet
asukkaiden keskuudessa usein pahennusta. Lehtikirjoittelussa suunnittelijoille
on annettu kyytiä. Abstrakteja muotoja viljeleviä muotoilijoita
ja arkkitehteja on kehotettu pysymään pois alueelta.
Kain Tapperin Turun Suurtorille jokin aika sitten laatimassa teoksessa
”Ajan virta” on nähty veistostaiteilijoiden sekä
arkkitehtien välisen vuorovaikutuksen ilmentymiä. On todennäköistä,
että teosta ”komistaa” jonain päivänä
graffiti. Teoksen sivustojen teräslevyt ovat omiaan houkutteleman
graffiti-iskuihin.
Miten tämän tapaisiin ilmiöihin tulisi suhtautua? Pitäisikö
mainitut tapahtumat tuomita jyrkästi moraalittomana typeryyden
osoituksena vai voisiko niille osittaa myös ymmärtämystä?
Ja jos niin millä tavalla?
Ajatus arkkitehtuurin autonomiasta - utopia
Kimmo Lapintie kirjoitti Arkkitehti-lehteen Raine Mäntysalon väitöskirjasta.
Lapintie kertoi, että jokainen merkittävä teoreettinen
tarkastelu on kiinnitettävä myös varsinaisen ammattikunnan
ulkopuoliseen keskusteluun. Vasta tästä monitieteellisyydestä
yhdistettynä suunnittelun ainutlaatuiseen näkökulmaan
syntyy varteenotettavaa arkkitehtuuritutkimusta. Toisessa kohtaa artikkelia
Lapintie huomautti siitä, että hedelmälliset teoreettiset
kehittelyt syntyvät juuri vastakkaisten lähestymistapojen
välisestä jännitteestä.
Akateemikko Georg Henrik von Wright on kirjoittanut siitä kuinka
moderni arkkitehtuuri saattaa ongelmalliseksi itse modernin idean ja
että tämä liittyy siihen, että arkkitehtuuri - toisin
kuin esimerkiksi musiikki ja maalaus - ei kuulu pelkästään
taiteen arvoalueille. Se kuuluu myös tekniikkaan, ja täten
siis luonnontieteeseen. Sillä on tämän lisäksi moraalinen,
toisin sanoen sosiaalinen ulottuvuus, josta se ei voi puhtaiden taiteiden
lailla irtautua. Näin ollen suunnittelunerous ei ole kiinnitetty
pelkästään taiteen alueeseen. Jos näin on suunnittelutaidon
muistakin puolista tulisi käydä keskustelua. Arkkitehtuuri
ei ole puhdas taidelaji?
Millaisessa yhteiskunnassa me elämme tänään? Kertooko
taide ja nykyarkkitehtuuri nykyajan olemuksesta vai elävätkö
ne omissa erikoisissa muodoissaan osaksi vieraana ajan todellisuudelle?
Yhteiskunta tänään
Viimeisen viidentoista vuoden aikana tapahtunut rakennemuutos on jättänyt
jälkensä lähes kaikkeen. Esimerkkejä muutoksista
on loputtomiin. Postmoderni kulttuuri johtaa kaupungin alueiden erilaistumiseen).
Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista käynnistyi uusi historiallinen
vaihe, jossa pintaan alkoi kohota uusliberalistinen politiikka, rajojen
avaaminen ja globalisaatio. Ideologia ja aatteellisuus on siivottu nykyisessä
politiikassa lähes jäljettömiin. Markkinavoimat ja bisnes
on asettunut asioiden hoidossa etualalle, politiikan tekeminen on työnnetty
toissijaisena taka-alalle. Vasemmiston puoluepomot kauhistelevat rivijäsenten
vaatimuksia vasemmistolaisemmasta politiikasta. Työpaikoilla puhutaan
päivittäin tilaaja-tuottaja-malleista ja tulosvastuusta.
Ympäristökriisin syveneminen on avannut ison raon uusille
poliittisille liikkeille. Niiden jatkuvana kuolemanongelmana on kuitenkin
perinteiseen valtasysteemiin integroituminen. Isojen organisaatioiden
ja instituutioiden hierarkkiset rakenteet, joiden johtopaikoille on
asettunut vihreänkin liikkeen edustajia, toimivat myös tänään
täsmälleen yhtä jäykin toimintaperiaattein kuten
aina ennenkin.
Vanhojen tarinoiden murtuminen on näkynyt kansalaisten keskuudessa
arjen ja tyylien muutoksina sekä syrjään vetäytymisenä.
Asukkaat ovat alkaneet sulkeutua yhä enemmän omiin pieniin
ystäväpiireihinsä. Yhteiskunnallisesta osallistumisesta
suurten linjojen määrittelyyn on tullut kirosana. Politiikka
koetaan yhtä lailla kiusalliseksi kuin tyhjänpäiväiseksi.
Puoluepolitiikan populistinen markkinointi on ei pure sekään.
Alueiden väliset erot syvenevät. Isoimpien kaupunkien sisällä
tapahtunut segregaatio huolestuttaa hallintoa puheissa mutta siltä
puuttuu keinot ongelman ratkaisemiseksi. Kunnat kilpailevat samaan aikaan
uusista veronmaksajista kaavoittamalla uusia luksusasuntoalueita keinoja
kaihtamatta. Merenlahtia täytetään asuntoalueiksi ja
matalaa mannermaista postmodernia rakentamistyyliä kaupitellaan.
Vanhat elementtikerrostalot katsovat lähiömetsän väliköistä
harmaina ja vaitonaisina tämän päivän rytmeissä
vilisevien värikkäiden asuntoalueiden rakentamista.
Taide tänään
Taideteos ja rakennus elivät parikymmentä vuotta sitten omaa
elämäänsä. Taitelija valmisti teoksensa ateljeessa
ja vei sen sitten arkkitehdin piirtämään rakennukseen.
Sen jälkeen taitelija ja arkkitehti tutkivat yhdessä teokselle
sopivaa paikkaa ja valaistusta.
Kuvataiteen ja arkkitehtuurin kentät ovat viimeksi laajentuneet
ja sekoittuneet toisiinsa ennalta arvaamattomalla tavalla. Tilanne on
tässä suhteessa toisentyyppinen kuin aikaisemmin.
Kuvataiteilija on saattanut ylittää rajan astumalla luomistyössä
arkkitehtuurin puolelle. Tämä on varmasti totta. Se ei kuitenkaan
vapauta arkkitehtejä arkkitehtuurin muista ulottuvuuksista. Vähiten
suunnittelijan suhteesta rakennusten ja alueiden käyttäjiin.
Arkkitehtiammattikunnan kannalta keskeisin kysymys kuuluu mielestäni
seuraavasti: kuinka hyvin arkkitehdit tuntevat yhteiskunnallisen todellisuuden
ja kuinka perusteellisesti he vastaavat työssään sen
haasteisiin. Jos arkkitehdit vähättelevät tähän
liittyvää keskustelua he ovat harhateillä. Ja joutuvat
siksi helposti myös naurun kohteeksi.
Eriytyminen ja etääntyminen syvenee
Samaan aikaan kun taiteen elementtejä hyödyntävät
tahot ovat kiistatta lähentyneet toisiaan eriytyminen (ja etääntyminen)
kasvaa tieteessä ja yhteiskunnassa (monitieteellinen toimintakin
lisää uusien eriytyneiden tieteiden ja ammattikuntien määrää).
Miten tämän samaan aikaan tapahtuvan yhteen ja erikseen kasvamisen
voisi selittää?
Jos taiteilijat eivät etsineet ennen omaisuutta vaan mainetta
ja kunniaa tämän päivän suuret taiteilijagurut ovat
omistautuneet ennen muuta kansainväliselle taidebisnekselle. Nykytaiteilija
ei ole omaan yksinäisyyteen vetäytyvä alkoholisoitunut
boheemi vaan keinoja kaihtamatta julkisuuteen työntyvä sliipattu
pr-taitoinen yrittäjä. Miten sitten tämän tyyppinen
muutos on selitettävissä?
Jukka Paaso
yleissuunnitteluarkkitehti
TURKU
Takaisin etusivulle